Tyttöjen pelit

Tää on tosi ankea ja kuiva aihe ja mä oon tavallaan vähän kypsä jo näihin tyttö- ja poikapelaajajuttuihin. Tytöt pelaa vaaleanpunaista paskaa ja pojat ampuu ihan kaiken ja ajaa varmuuden vuoksi ralliautolla yli. Joopa joo.

Mä hämmästyin oikeastaan vähän kun multa ihan hiljattain kysyttiin että millaisia pelejä mä pelaan, tarkentavana kysymyksenä oli että pelaanko tyttöjen pelejä vai minkälaisia. Tottakai mä tiedostan että naisille markkinoidaan jonkun verran erilaisia pelejä siinä missä jollekin muulle kohderyhmälle markkinoidaan niille suunnattuja pelejä. Mä en vaan ole kai koskaan perehtynyt juuri tähän ryhmään.

Mä en edes ota sitä tietä että lähtisin pohtimaan syytä siihen, miksi naispelaajia kohdellaan eri tavalla. Se ei ensinnäkään johda mihinkään ja toisekseen siihen on hyvin selkeä syy joka ei vaadi pohtimista. Keittiöstä ei tulisi ehtiä pelaamaan, tytöt on nössöjä ja niillä on sitäpaitsi erilaiset genitaalit kun naapurin Ville-Petterillä.

Pelaavana naisena saan toki jonkin verran kyseenalaista huomiota, mutta en mä sen kummemmin asiaa ajattele. Peliharrastus on mulle vähän unisex-juttu koska mulla on kaveripiirissä paljon harrastavia ihmisiä kummaltakin sukupuolelta eikä mulla ole ollut oikeastaan mitään sukupuolikeskeistä ajattelua asiassa.

Mitä on tyttöjen pelit? Lasten maailmassa tää on hyvin helppo, oikeastaan. Hyvin usein pikkutyttöjä kiinnostaa nuket, södet eläinhahmot ja kaikki sellainen. Pikkutyttöjen pelit on helposti esimerkiksi lastenohjelmien tai leikkikalujen lisenssipelejä. Pikkupoikia kiinnostaa vähän erityyppiset asiat. Kaikki ällöttävä, autot, räjähdykset, supersankarit ja sarjakuvat. Mitä näitä nyt.
Lapset on siitä helppo yleisö, että kasvamisen ja kehittymisen aikana haetaan usein roolimallia samasta sukupuolesta, tyypillisesti saman sukupuolen vanhemmastaan, joka osaltaan vahvistaa sukupuoliroolia.

Mutta jos me tullaan mun ikäryhmän tyttöihin, niin ei mulla ole hajuakaan mitä oletetaan että 20-30v tytsyt tyypillisesti sitten pelaavat. Onko käsite tyttöjen pelit edelleen jotain vaaleanpunaista ja höyhenen kepeää puuhastelua? Voimakkaita naishahmoja ja feminististä energiaa? Alastomia miehiä "aasin häntä"-leikin henkeen toteutettuna?

En hae kyseenalaistamisellani oman peliharrasteeni korostamista maskuliiniseksi, saati yritä vahvistaa mitään poikatyttöimagoa. Pohdintani on puhdasta mielenkiintoa, koska en ole ikinä tosielämässä törmännyt termiin poikien pelit. Siitä huolimatta on hyvin helppo huomata millä ja miten markkinoidaan selkeästi miehille suunnattuja pelejä. If you catch my drift.

Alkuperäinen kysymys oli mielenkiinnosta ja hyvällä mielellä kysytty, ilman minkäänlaista negatiivista sävyä. Kyllä mä myönnän että jos liikun julkisesti mekossa ja koroissa pitkän tukkani kanssa, ei ensimmäisenä tule ehkä mieleen että kyseessä onkin videopelien vuoksi töistä lomaa ottava, pieruverkkareissa viihtyvä hikinen piilonörtti. Eikä se haittaa tippaakaan. Ai mitä mä vastasin siihen kysymykseen? Sanoin pelaavani kaikenlaisia pelejä.

Mun lukijakunta on hyvin miesvoittoista, mä olisin kiinnostunut kuulemaan mielipiteitä aiheesta. Onko teillä pelaavia puolisoita, kokemuksia "tyttöjen peleistä" tai sanottavaa ihan muuten vain? Löytyykö naislukijoita joilla olisi kommentoitavaa? Auttakaa mua matkalla ymmärrykseen ja valaistumiseen.

The Witcher 2: Assassins of Kings

Tuore Witcher oli taloudessamme odotettu tapaus. Ensimmäinen peli oli ilmestyessään erittäin kutkuttava, mutta pc:n puutteessa jäi kuitenkin omalta osaltani välistä.

Tarinan taustalla jylläävät tyypillisesti poliittiset voimat kuninkaita lahtaavan salamurhaajan ollessa irrallaan ja erinäisten kuningaskuntien juonitellessa toisiaan vastaan. Kaiken tämän keskellä hirviöitä lahtaava noiturimme Geralt yrittää ottaa selkoa niin mystisestä assassiinista kuin omasta muistinmenetyksestään, sekä sarjasta isompia ja pienempiä ongelmia joita vastaantulijoilla on esittää.

Peliä on mahdollista edetä usealla eri tavalla, valinnat myös muovaavat peliä selkeästi erilaiseen suuntaan. Hyvää ja pahaa ei käytännössä ole eritelty, vaan Geralt toimii harmaan eri sävyasteikolla omien tavotteidensa mukaan. Questeissa on tyypillisesti useampi tapa sen suorittamiseen, lisäksi esimerkiksi tiedonkeruu on hyvin usein mahdollista suorittaa omien mieltymyksien mukaan, oli se sitten enemmän kallellaan uhkailuun tai vaikkapa noituuteen..

Pelimaailma itsessään on karu. Haltiat ja kääpiöt ovat alinta pohjasakkaa useimmille ihmisille, asumukset ovat kaikinpuolin rujoja ja maisemat masentavia. Hyvällä tavalla. Kaikesta heijastuu realismin tuttu ja turvallinen kosketus verrattuna värikkäämpiin fantasiasiskoihin. Ulkoasu on myös erittäin uniikin oloinen ja koko yleisfiilis on miellyttävän eurooppalainen.

Suorasukaisessa pelissä dialogissa ei ole säästelty kielenkäyttöä. Asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä eikä kirosanoilta vältytä. Väkivalta on brutaalia ja seksi on mukana hyvin realistisella tavalla. Witcher 2 on hyvin aikuinen peli, joka on yllättävän virkistävällä tavalla tervetullutta.

Taistelumekaniikka toimii hyvin ja harvemmin voit vain hakata tietäsi eteenpäin. Geraltin kasvavilla kyvyillä voi boostata taistelua haluamaansa suuntiin, kykypuussa on käytännössä kolme eri suuntaa. Magia, alkemia, miekkailu.. You know the drill. Itse suosittelen ottamaan selkeän linjan sen kanssa mihin haluaa panostaa, näin hahmosta saa ehdottomasti enemmän irti kuin summanmutikassa sieltä täältä kykyjä napsiessa.

Kykyjen ohella kaikennäköistä kivaa räpellettävää riittää. Inventoryyn kertyy äkkiä jos jonkinlaista yrttiä ja rakennustarvetta potioneille, ansoille ja muille tykötarpeille. Aseita ja armoria kertyy hieman maltillisemmin, lisäksi näitä on mahdollista enchantata omiin tarkoituksiin sopiviksi.

Peli on hyvä. Tarina on mielenkiintoinen eikä tarkoitus ole pitää kädestä. Monesti saa käyttää hoksottimiaan, myös dialogia on syytä kuunnella tarkoin. Sivuquestit ovat monipuolisia mutta ainakin omalta osaltani syövät osittain immersiota. Iso paha salamurhaaja vei mun böönan ja piilottelee mutta jos mä nyt auttaisin tota naapurin jonnea ekaksi löytämään sen aivot..

Jep, tää voi olla myös mun henkilökohtainen dilemma koska yleensä mulla käy pelissä kuin pelissä vähän näin. Varsinaista pelinautintoa se ei kuitenkaan vähennä omalta osaltani ollenkaan. Monet sivujuonet myös nivoutuvat varsinaisen tarinan teemoihin ja sitä kautta on myös mahdollista saada eteenpäin auttavaa infoa.

Avoimen maailman peli tämä ei ole ja näkymättömät seinät tulevat kyllä löytöretkeilijälle enemmän kuin tutuksi. Osittain ne myös hankaloittavat navigoimista ja ärsyttävät vähän muutenkin. Mistään tiukasti rajatusta putkesta ei kuitenkaan puhuta, vaan löytämisen iloa pääsee kartalla kyllä kokemaan jonkun verran.

CD Projekt RED veti mielestäni homman aika hyvin pakettiin. Peli on viihdyttävä, mielenkiintoinen ja erottuu alkuvuoden roolipelisumasta edukseen. Pelitapojen monipuolisuus tuo varmaa jälleenpeluuarvoa ja haastetta kaipaaville löytyy myös vaikeampi Dark-pelimoodi jossa aivot joutuvat jo kovalle koetukselle.

Mieltäni lämmittää myös moninpelin puuttuminen sen ollessa enemmänkin vitsaus nykypäivänä. Äärettömän ihanaa. Suosittelen lämpimästi kaikille pc:n ja nyt myös tosiaan Xboxin omistaville, konsoliversio on mainio käännös enkä keksi yhtään tekosyytä miksei pelin tulisi löytyä jokaisen roolipelifanin hyllystä.

Kuvat: Giant Bomb

Kurkistus

iPhone-neitsyys menee tässä samalla sujuvasti, jänskättää nähdä miltä valmis postaus näyttää tietokoneen ruudulla tämän softan sijaan. Koti alkaa olla pikkuhiljaa elämiskelpoinen, ohessa muutama viihdepainotteinen räpsy.

Mass Effect-seinätaidetta on tulossa vielä lisääkin. Altaïr valvoo Ticon lepohetkeä pelihyllyn päältä.

Soittohuoneeseen mahtuu hyvin kirjat, leffat ja levyt. Cd-levyt jäivät säädyllisesti ovien taakse jemmaan.

Witcher 2:sta pelataan Ezion valvovan katseen alla. Uusi telkkari on merkiltään Sony. Kaiuttimet jäi vähän rasittavasti etualalle mutta aina ei voi voittaa ja seinäkiinnitys olisi ollut varmaan huonompi valinta. Kolhimisia odotellessa.

Niinhän se heitti kuvat kertaheitolla julkaisukelvottoman suuriksi. Ajatus iPhonella tai millään mobiililaitteella bloggaamisesta erillisen softan kautta ei muutenkaan ole optimaalinen, joten tämä jäänee ainutkertaiseksi "iloksi".

Ps. Kaikille muillekin Ikea-vihaajille pro tipinä, kuvan tv-taso ja hylly on ihan ässät. Ainoa asia joita voisin raahata liikkeestä kilotonneittain. Toinen ammattilaisvinkki koskee kuvien seinäasioita jotka löytää pienellä haulla Amazonista esimerkiksi. Kannattaa kiinnittää ensimmäinen rivi vatupassin kanssa suoraan tai revitte hiuksianne vinojen kuvien kanssa kuten minä. Ja suoristaminen kestää ikuisuuden.

Maanantai

Pahoittelen kirjoitustaukoa. Hässäkkä on ollut kova ja tilakin alkaa loppua muuttolaatikoiden keskeltä lähes kokonaan. Kuvasin kuitenkin vaihteeksi videon jossa russe tervehtii hyvin iloisena hyvin pitkän päivän jälkeen. Lattialla huomannette pahvin palasten lisäksi verkkokaupan paketin, se sisälsi Witcher 2: Assassins of Kingsin josta kirjoittelen vielä kevään mittaan. Muutoin työn alla on ollut mm. Dungeon Siege 3 ja I Am Alive.

Kiitos kaikille teille jotka luette blogiani, olen sanoinkuvaamattoman pahoillani siitä että sisällön tuotto kärsii vielä jokusen viikon. Otan vastaan ehdotuksia siitä, mistä haluatte peliarvosteluiden ohella lukea, joten paiskatkaa joko mailia tai laittakaa kommenttia.

Hyvää alkanutta viikkoa ja ihanaa kevättä kaikille lukijoilleni!

- Jepu

Telkkariostoksille

Koska Jepulandiassa lääni laajenee, on uuden television hankinta lähes väistämätöntä. Parisuhdekriisit siitä, kumpi saa pelata ja kumpi katsoa kannibaalielokuvia eivät viihdytä kovinkaan pitkälle, joten on vain luonnollista että "vanha" töllötin löytää tiensä ylimääräiseen huoneeseen ja olohuoneen valtaa uusi kuningas.

Tärkeimpinä ominaisuuksina itselleni pidän liitäntöjen runsautta sekä tottakai laadukasta kuvaa. Lisäksi sisustusihmisenä myös ulkoasulla on väliä yllättävän paljon. Kokonsa puolesta päädyin 46 tuumaan, joka sopii asuntomme olohuoneeseen juuri passelisti ilman että katseluetäisyys tuntuisi liian isolta tai pieneltä. En ole vaihtamassa tv-tasoani, joten 46" onkin jo aikalailla maksimikokoinen sen päälle, ellei tuolle laitehelvetille keksi jotakin muuta sijoituspaikkaa.

Televisiot on nykyään täynnä mitä moninaisempia internet-ominaisuuksia Skypestä ihan täyspäiväisiin mediaratkaisuihin ja internet-selaimiin. Itse en näitä kaipaa, sillä uuteen telkkariin on tarkoitus iskeä vanha setupini Mac Miniä myöten, joten mediaratkaisut ja nettiselailu ovat jo sillä turvatut. Silti huomaan viehtyväni monistakin malleista, joissa on periaatteessa liikaa turhia ominaisuuksia omaa käyttöäni ajatellen.

3D on asia jota tulisi myös harkita, sillä omat mielipiteeni eivät oikeastaan ole suuntaan eikä toiseen. En koe tarvitsevani kotonani 3D-ominaisuuksia, eikä minulla ole varsinaisesti intressejä 3D-pelaamiseen. En kuitenkaan tiedä, haluaisinko silti varautua siihen että joskus mielenkiinto heräisi. Olen ajatellut asiaa vähän niin, että jos päätymässäni mallissa sattuu 3D-optiot olemaan, ne saa siinä olla, mutta se ei ole ratkaiseva tekijä ostoksille lähdettäessä.

Itse television kaiuttimilla ei ole mitään väliä, vaan ääni on ulkoistettu Onkyon vahvistimen kautta Audio pro:n kajareille. Subwooferia ei pikkuasunnostani löydykään, joten voi olla että sellaisen hankinta on myös edessä mutta se selvinnee sitten kun saa muun laitteiston asennettua ja käyttöön asti.

Olen pyöritellyt mielessäni Sonyn Bravioita sekä muutamaa eri mallia Samsungilta, molemmista on vain hyviä kokemuksia. Päätöksiä saakin alkaa kohta jo tekemään että ehtii sitten heti muuttaessa asentamaan molemmat telkkarit oikeille paikoilleen.

Mites lukijoiden tv-setupit, löytyykö muita ostosuunnittelijoita, vai oletko kenties juuri vaihtanut telkkarisi uuteen? Löytyykö suosikkeja, entä huonoja kokemuksia?

Kuvat Verkkokauppa.Com

Treeniä, treeniä

Lupailin urheiluteemaista postausta sitä toivoneelle joten täältä piisaa.

Vuosi 2011 oli epäonnen vuosi sillä selkäni kunto romahti täysin syyskuussa ja siitä eteenpäin olenkin viettänyt aikaa hirvittävissä kipukierteissä tilanteen aaltoillessa edes takaisin. Loppuvuoden jaksoin vielä vetää kivuista huolimatta kevennettyä treeniä, alkuvuonna 2012 tilanne kuitenkin räjähti uudelleen käsiin jolloin liikkumiseeni tuli heittämällä kahden kuukauden tauko.

Kovana urheilunaisena tämä tietenkin oli isku vyön alle, lisäksi alan naisina jatkuva kipulääkkeiden syönti ei myöskään ollut mitenkään mieleistä ja vatsahaavaa odoteltiin kauhulla joka aamu. Tilanne stabiloitui sen verran että päätin aloittaa omatoimisen kuntouttamiseni fysioterapiapettymyksen vuoksi, mutta sitten ystävämme streptokokki lamautti minut vielä melkein pariksi viikoksi.

Nyt olen kuitenkin palannut sekä salille että lenkkipoluille. Pyörät odottavat vielä toistaiseksi huoltoa ja uskoisinkin korkkaavani ajokauden vasta ensikuun puolella. Aika kuitenkin on oikein oivallinen aiheesta kirjoittamiseen ja ehkäpä myöhemmin kertoilen miten on lähtenyt sujumaan alkumetreiltä päästyäni.

Salille lähdin massaa hakemaan viitisen vuotta sitten. Olin alipainoinen ja surkea kynäniska ja halusin saada lisää painoa ja massaa terveellä tavalla. Sillä tiellä ollaan edelleen, joskin tavoitteita ei enää ole vaan teen raskasta punttitreeniä koska rakastan sitä. Olen vuosien saatossa käynyt läpi jos jonkinlaista jakoa ja ohjelmaa, mutta suosikkini on edelleen kaksijakoinen ohjelma, jota modaan aina vaihtelun ollessa paikallaan.

Viikossa treenikertoja tulee siis neljä, ja jaot menee seuraavasti: 1. jalat, kädet, 2. olka, selkä, rinta. Vatsalihakset treenaan yleensä kolmissa treeneissä, päivät vaihtelee fiiliksen mukaan. Raskaat perusliikkeet kuten erilaiset kyykyt tuo aika hyvin koko korsetille epäsuoraa rasitetta joten suoraa rasitetta ei kannata turhaan harrastaa liikaa. Treenipäivät pidän yleensä aika säännöllisinä, ma, ti, to ja pe. Rutiinia on joskus vuorotyön takia hankala toteuttaa, mutta diggaan viikonloppuisin tehdä yleensä jotain muuta kuin punttitreeniä niin tuo natsaa siihen parhaiten.

Tällä hetkellä totutan selkääni yksijakoisella ja yritän käydä kolmesti viikossa treenillä. Ilokseni voimatasot eivät ole laskeneet syksystä ihan älyttömästi, toisaalta taas syksyllä jouduin laskemaan aika paljon sarjapainoja erinäisissä liikkeissä joten en tiedä lohduttaako se loppupeleissä yhtään. Kuitenkin aikomuksena on ajaa itseni sisään yksijakoisella ja selän salliessa palata takaisin kaksijakoiseen ja kunnon treeniin vielä kesän aikana.

Toinen intohimoni on juoksu, mutta luonnostaan ankeat nilkkani eivät mahdollista sitä kovinkaan hyvin. Ne saattavat napsahtaa tasaisellakin kävellessä, lisäksi vasemmassa jalassani on pari vuotta takaperin iskenyt marssimurtuma joka ärjyy edelleenkin, varsinkin jos ei ole tarpeeksi vaimennusta päkiän ja maaston välissä. Käytännössä nilkkani voivat hyvin jos juoksen barefoot-tossuilla, mutta jalkapöydälleni se on hyvin huono. En usko, että minusta on aktiivijuoksijaksi, mutta ikuisuusprojektini on silti yrittää vuodesta toiseen.

Vibramit on perverssin näköiset, mutta ihan parhaat jalassa. Toimii myös salikenkinä, itse en pidä minkäänlaisesta pohjasta jalkojeni alla kun treenaan. Käytän fivefingersejäni myös ihan kävelylenkeillä myös, ja kävelylenkkejä teenkin aika paljon. On ollut jos jonkinkokoista koiraa, joten se on tavallaan välttämätöntäkin. Kävely on tylsää ja hidasta, mutta ei mikään huono kuntoilumuoto kuitenkaan ja seurassa kaikista mukavinta.

Kolmas rakkauteni on pyöräily, maastossa ja maantiellä. Helsingin maastot on vähän nihkeät, mutta osittain sovellettavat. Parhaiten irti saa kunnon maastoissa aka skutsissa aka metiköissä. Maastopyöräillessä rymy-Jepu pääsee valloilleen ja silloin ei haittaa maistaa vähän mutaa. Viime vuonna kuitenkin maantieajo vei varkain sydämen ja ostinkin itselleni Kona Dew Deluxen siihen tarkoitukseen. Slicksejä ja puhdasta maantiepyörää tuskin tulen hankkimaan, mutta snadit hybridifibat omaava Dew Deluxe on mulle juuri mainio ja mä rakastan sitä.

Linkistä huolimatta multa löytyy nyt vuoden 2011 malli, sillä orkkiskonani nyysittiin ja vakuutus kustansi mulle uuden. Satasen omavastuu tuli halvemmaksi kuin vanhan jarrukorjaukseen vaaditut osat joten pyörävarkaalle onnea. Ja jos joku linkkiä lukemaan vaivautunut uusi lukija ihmettelee, maastotsygäni on tosiaan ristitty Predatoriksi. Heh. Predator-ressu on haarukastaan vääntynyt vanhus, joka on varmaan aika saattohoitokamaa keskikesään mennessä. Nähtäväksi jää, tuleeko hankittua uutta maastopyörää kaupunkiin, on vähän tyhmä ajaa johonkin vitun kauas että pääsee maastoon. Ja nyt kun mulla ei ole enää autoakaan, on kuskaaminenkin vähän tyhmää.

Sivuteille harhauduttiin, mutta siinä oli pääpiirteissään mun ainoat lajit joita mä jaksan vuodesta toiseen. Mä olen suuri kyllästyjä, joten kausittain innostun lisäksi milloin mistäkin. Uinnit, tanssit ja jopa sparraamiset on tulleet tutuiksi, nulikkana olin jostain syystä hulluna myös pituushyppyyn.
Olen aikamoinen adrenaliininarkkari ja pidän kaikesta vauhdikkaasta äärirajoilleen tempomisesta. Siksi mä olen laiska venyttelemään ja ihan susi joogi. Kaikenmaailman ryhmäjumpat ja muut ei ole yhtään mun juttu ja vaadin aika usein oman rauhan varsinaisiin suorituksiin. Sunnuntaikävelyille pääsee sitten jo kaveriksi.

Sovitaan, että kesän lopulla viimeistään mä palaan aiheeseen ja kerron miten mun projektin kanssa on käynyt ja onko mulla selkärankaa ollenkaan. Lupaan tehdä pyörätuolillakeulimisvideon jos huonosti käy!
Mulla ei ole kauheasti atleettisia kuvia itsestäni, mutta mä laitan loppukevennykseksi vuosien saatossa kertynyttä matskua. Kännykkäkameraosastoa mainly, deal with it.

Massaa88. 2009.

Maran kanssa sai aina parhaat lenkit, uskollinen toveri. 2007.

Kona. R.i.p. 2010.

Predator. 2010.

Ps. Hyvää viikonloppua kaikille!

Final Fantasy 13-2

Uusimman Final Fantasyn sanotaan olevan edeltäjäänsä parempi. Mun mielestä se oli huonompi, ja oikeastaan aika ärsyttävä muutenkin. Asetelmat on sikäli vähän huonot, että niin mainiota Lost Odysseytä lukuun ottamatta mä en pidä japsiropeista.

Käytännössä Final Fantasy 13-2 tarjoilee samaa kuin edeltäjänsä. Monsterinkeräily kuitenkin on palautettu ja pääasiassa partyssasi onkin vain kaksi ihmishahmoa yhden pokemonin rinnalla. Monstereita on eri muotoisia, kokoisia ja eri roolein varusteltuja, aktiivisesti voit pitää käytännössä kolmea eri monsteria paradigmapankissasi. Paradigmaa vaihdellessa voi taistelussa nähdä siis kolmea eri monsteria aina omalla vuorollaan. Monstereita voi ja kannattaakin kehittää parempaan suuntaan tai pelin edetessä alat olla auttamattomasti kusessa partyn heikkojen lenkkien kanssa.

Paradigm-kikkailu on meikälle mieluisaa ja taistelusysteemi saa plussaa muutenkin. Se on kivaa. Isoimmissa taisteluissa käytetään aika paljon quick time eventejä, turhankin paljon välistä. Lisäksi, en tiedä miksi, osaan keskusteluja on nyt laitettu optiot valita neljästä eri responsesta mieluisa vaihtoehto jolla voi ohjata keskustelun suuntaa. Teoriassa. Käytännössä vaihtoehdot on lähinnä mitä vittua-osastoa joilla ei ole oikeastaan minkäänlaista funktiota.

Juoni on edelleen pelin tärkein osa-alue ja se jääkin törkeään cliffhangeriin viimeisen bossin jälkeisissä cut sceneissä. Silmät saa todenteolla olla päässä että juonessa pysyy mukana, oma mielenkiinto riitti melko heikosti. Maailmassa edetään aikamatkustellen ja ajassa voi pomppia edestakaisin portteja käyttämällä melko vapaasti niiden avauduttua. Edellisen pelin putkijuoksukritiikin jälkeen jatko-osasta haluttiin tehdä vapaampi ja avoimempi maailmaltaan. Käytännössä se tavallaan sitä myös jossain määrin on, mutta mistään hiekkalaatikon riemuvoitosta on turha silti puhua.

Rytmitys oli hieman heikko ja välillä käsillä oli uskomattomia koheltamisen kohtauksia jolloin tuntui ettei missään ole minkäänlaista pää+häntä-comboa. Pelin alkaessa iski vastaan tunne valtavista alileveleistä suhteessa, no, kaikkiin muihin pelimaailman veijareihin. Hetken levuttamisen jälkeen iski tylsyys koska haastetta sai oikeasti hakea, yleensä jostain ihan muualta kuin juonen edellyttämistä paikoista. Loppupuoliskolla taas ihan kovan levelin ukot alkoivat taas tuntua räsynukeilta ja joutui jo näkemään duuniakin lopputuloksen eteen.

Diggailin edellisen osan bosseista tosi paljon, ikävästi tässä pelissä ei ollut yhtään niin hyvää isoa pomoa vaan viimeisintä lukuunottamatta kaikki lakosivat turhan helposti ja turhan äkkiä, ilman oikeastaan mitään haastetta. Viimeinen bossi taas oli väsyttävä ja turha vääntö ja kääntö missä kukaan ei vaan tuntunut kuolevan vaikka kuinka tappoi. Tämän turhuuden multihuipentuman jälkeen luonnollisesti pääsee jatkamaan seikkailua ja tutkimaan eri aikakausia vapaasti. Maailmasta löytyy vielä runsaasti vihollisia joiden kukistamisesta ei ole toivoakaan, joten haastetta sitä etsiville kyllä löytyy.

Totuttuun tapaan peli visuaalisesti erittäin näyttävä, kaikinpuolin puitteet ovat enemmän kuin kunnossa. Pelattavina hahmoina ei edellisen osan hahmoja oikeastaan juurikaan ole, mutta jonkun verran näitäkin tuttuja nassuja näkyy. Omaa mieltäni lämmitti että Hope oli vihdon ja viimein kasvanut aikuiseksi ja hylännyt sen ruikuttavan rasitteen roolin. Myös uusia hahmoja esiteltiin, pelattavaksi hahmoksi Serahin rinnalle astuu Noel Kreiss, muistinmenetyksestä kärsivä nuori mies tulevaisuudesta.

Kuten edellisessä osassa, myös tässä oli kovin vaikea kiinnostua hahmoista millään tapaa. Teinisaippuaoopperat ei ole mitenkään mun juttu. Final Fantasyt, varsinkaan nämä uudet, ei kiinnosta itsessään mua oikeastaan mitenkään. Kuitenkin, pelin pelaa läpi ihan vähintäänkin uteliaisuuttaan ja ajan se kyllä saa kulumaan ihan hyvin. Aika keskiverto-osastoa eikä mitenkään peli, joka jäisi mieleeni tai jonka tulisin vielä pelaamaan uudelleen.